Joensuun Tapio-elokuvateatterissa on meneillään ranskalaisen elokuvan viikko. Seitsemän päivän tapahtuma pitää sisällään Pariisin herkkuja, ranskan kielen juhlaa ja tietysti seitsemän erilaista leffaa ranskanpastillien luvatusta maasta. Suurena kulttuurinörttinä, ajattelin käydä katsastamassa Valérie Müllerin ja Angelin Preljocajin ohjaaman teoksen tanssijan elämästä.

 

Itänaapurissamme 90-luvulla kasvanut Polina on lupaava balettitanssija, jonka vanhemmat painostavat tyttöä jatkamaan harrastustaan arvostettuun Bolshoi-teatteriin. Porukoiden paineista ja onnistuneesta pääsykokeesta huolimatta tyttö ei tunne itseään onnelliseksi. Hän kokee baletin rajoittavan hänen luovaa kehoaan. Ranskassa sijaitseva vapaamman taiteen tanssittelu herättää Polinan mielenkiinnon. Poikaystävänsä perässä tyttö päättää jatkaa tanssijan uraansa, modernin ja vapaamman pyörähtelyn tahtiin.

 

Heti tässä kättelyssä tulee nostaa kissa pöydälle ja todeta parit asiat selväksi. Jos et ole kiinnostunut tanssista millään tavalla, eikä taiteelliset elokuvat ole muutenkaan sinun kupillinen teetä, niin kannattaa Danser Sa Vien teekutsu torjua. Teoksessa tanssi nimittäin on, yllättävästi, suuressa roolissa. Leffan tarinaa kuljetetaan osittain eteenpäin nimenomaan tanssiaskelein, joiden tulkinta voi ummikolle tai lajista perehtymättömälle olla todella vaikeaa. Aivan elokuvan loppukohtausta lukuun ottamatta, en itse ymmärtänyt piruettien perään niin paljon, kuin pitäisi. Sen verran asiasta kuitenkin ymmärsin, että niiden olisi tarkoitus kertoa hahmojen mielentiloista ja elämäntilanteesta jotain. Sanokaa vaikka tyhmäksi, mutta en tämän enempää pyörähdyksien perään ymmärtänyt.

 

Toisena päivänselvänä asiana on sitten ikävästi koko teoksen suurin askelvirhe. Nimittäin kamera. Oh Vilain! Vaikka käsivara-kuvaaminen on tällä hetkellä suosittua isoilla markkinoilla, ja sitä näkee kaikkialla, niin se ei tarkoita, että sitä pitäisi käyttää jatkuvasti. Valehtelematta yli puolet elokuvan kuvasta heiluu enemmän kuin viinilasi snobin hyppysissä. Kuvakulmatkaan eivät pistä paljoa paremmaksi. Päättömien ihmisten näkeminen sekä turhan päälle käyvät ja jatkuvat vaappuvat kohtaukset ovat harmillisen yleisiä. En tiedä sitten, oliko kyseessä taiteellinen valinta vai huonon kamerahenkilön palkkaus.

 

Joka tapauksessa. Edeltävästä palautteesta huolimatta onnistui teos myös enemmän kuin kahdesti. Polinaa näyttelee Anastasia Shevtsova. Naikkonen suoriutuu roolistaan hyvin ja onnistuu siinä siten, mikä saisi Kristen Stewartin kateudesta kiiltämään. Vaikka Anastasian näyttelytyyli on hyvin minimalistinen, eikä näin näytä suuria tunteita hurjilla kasvonvääntelyillä. Sen sijaan naisen tapa esittää hämmentynyttä, ujoa, määrätietoista ja päättäväistä nuorta naista on todella vakuuttavaa sen samaistuttavuuden vuoksi. Anastasian pienet eleet kasvoissa, äänensävyssä ja puheen voimakkuudessa kertovat koko tarinan.

 

Ja vaikka parjasinkin tuossa tanssin roolia tarinassa, niin tästä huolimatta juonella on omat huippuhetkensä. Sen suurimpana vahvuutena on se, että jos elokuvan aihealueen vaihtaisi mihin tahansa muuhun harrastukseen, ei käsikirjoitukseen tulisi juuri muutoksia. Polinan kertomus näyttää sen, kuinka jokaisen meistä tulee elää sitä elämää, mitä me itse haluamme. Emme elä planeetalla kenenkään muun elämää, kuin omaamme. Leffa opettaa katsojaansa seuraamaan unelmiaan taukoamatta, vaikka välillä polku haaveen luokse olisi täynnä kuoppia, kiviä ja yllättäviä käänteitä.

 

Juoniaukkoja ei oikeassa elämässä ole, mutta samaa ei voi sanoa elokuvan matkasta. Monet juonelle tärkeät hahmot katoavat turhan nopeasti ruudulta, ilman sen kummempaa selitystä. Ikään kuin ketään ei ihan oikeasti kiinnostaisi, jos joku opiskelija lopettaisi yhtäkkiä koulunsa, poistuisi kampukselta, baaritiskin taakse hommiin.

 

Hienosta kasvutarinasta, ajoittain onnistuvasta musiikista ja tärkeästä viestistä huolimatta, leffa jätti minut hämmentyneeksi. En osaa oikein sanoa, onko teos edes katsomisen arvoinen, vai enkö osannut arvostaa sen hienovaraisia askelia parketilla? Osa liikkeistä meinaa jättää sanalla sanoen katsojalleen kylmät väreet tunnelmasta, osa niistä taasen sattuu kuin tanssikengän pohja. Kyseessä on elokuva, jota olettaa katsojiltaan todella paljon, mutta mielestäni, ainakin osittain, lunastaa asettamansa oletukset. Kaikille tämä ei varmasti uppoa, mutta lämpimän patongin, hyvän viinin ja kroissantin kera haluaisin antaa vielä Polinalle uuden yrityksen.

 

Aleksi Kauhanen